REITTINI OLI: SUOMI – SAKSA – TSEKIN TASAVALTA – UNKARI – SLOVENIA – ITALIA – RANSKA – BASKIMAA- RANSKA – BELGIA – HOLLANTI – SAKSA – TANSKA – RUOTSI – SUOMI
Sain elämäni tilaisuuden lähteä ajamaan moottoripyörällä Euroopan ympäri – unelmamatka, josta tuskin kukaan innokas moottoripyöräilijä voisi kieltäytä. Matkaan lähdin yksin, joka toi mukanaan oman mausteensa ja haasteensa. Kaiken kaikkiaan kilometrejä kertyi lähes 9000 kilometriä.
Matkaan lähdin viime syksynä ostetulla BMW R 850 R:lla. Sillä oli ajettu reilut 70 000 km ja se on vuosimallia 1995. Se osoittautui erittäin luotettavaksi ja taloudelliseksi “juhdaksi”, joka pystyi kantamaan suuren kuorman ja loppumatkasta myös ihanan matkaseuralaiseni.
Ei voi syntyä kunnon matkakertomusta ellei mukaan saa hieman fiktiotakin. Yksin matkatessa koettua ei voi heti jakaa matkakumppanin kanssa. Mutta ei hätää – Captain Finland hyppäsi Vaajakoskella kyytiini ja jaksoi kunnialla keikkua kyydissä koko matkan. Iltaisin diaologimme on välillä hieman tulistakin, mutta hyvin kuitenkin tulimme toimeen. Minulla oli mukanani myös GoPro kypäräkamera, joten matkasta syntyi myös aitoa Road Movia.
Matka alkoi pääsiäislauantaina 23.4.2011. Matka kotoa Jyväskylästä Helsingin Vuosaareen oli täynnä jännittäviä hetkiä. Mutta laivaan päästiin! Katso video.
SEURAAVA SIVU
_____________________________________________________________________________________
(Jos haluat syventyä enemmän matkani yksityiskohtiin, lue seuraava pitempi versio matkakertomuksestani.)
Ote kirjasta: “Captain Finland ja moottoripyörällä Euroopan ympäri – ajamisen taito”
KUINKA MATKAAN PÄÄSEE?
PELKO
Mieli vaihtuu monta kertaa päivässä. Välillä innostunut matkasta kovasti, välillä tunnen epätoivoista tuskaa. Hiihdän maaliskuussa Lievestuoreen kuivattua Lipeälampea ympäri. Tänä talvena lunta on ollut paljon ja hiihtämään pääsen jo marraskuussa. Latureitillä ei ole paljon mäkiä, silti rinnassa tuntuu ahdistusta. Minulla on sydämen sähköjärjestelmässä häiriö – vasen kammio ei lähde heti hiihtolenkin alussa käyntiin vaan viipyilee. Jokaisen urheilusuorituksen aikana koen pienimuotoisen ”sydänkohtauksen”. Toinen kammio yrittää käydä ylikierroksilla ja hoitaa molempien työt. Eihän siitä tahdo mitään tulla, on pysähdyttävä usein odottamaan että laiskuri pääsisi mukaan rytmiin. Olen kuullut lääkäreiden kutsuvan tätä vaivaa sydämen haarakatkokseksi.
Lumi on keltaista koska valotkin ovat. Outo tunne hiihtää keltaisella ladulla ja pimeässä keskellä hiljaista iltametsää. Ajatukseni eivät vielä ehdi ulottua Unkaria kauemmaksi. Millaista siellä on? Ketä tapaisin ja miten asuisin? Mikä reitti olisi paras? Yksin en lähde ajamaan Via Balticaa pitkin, eikä vaimo varmaan päästäisikään. Puolassa liikenne on lähes kaoottinen – tiet ovat kaksikaistaisia, mutta käytännössä kaistojen keskellä on kolmas kaista. Tätä ajaa aina ohittava auto suuntaan tai toiseen. Jos Via Balticalla sattuu jotain, niin ainakaan Kasko ei ole siellä voimassa. Varastetusta pyörästä ei saisi mitään korvausta. Taidan silti olla pelkuri, mutta en tunnusta. Parempi mennä lautalla Saksaan ja satamasta suorinta tietä Unkariin.
Mutta sulaako lumi ennen lähtöäni? Huhtikuun lopulla meidän kotikatu voi olla vielä jäässä, tai sitten tulee takatalvi. Miten saan silloin moottoripyörän Helsinkiin? Ehkä Sepi lähtee viemään Hiacella. Autolautalla on aikaa levätä ja kerätä itsensä kokoon. Ja Saksassa päästän itseni irti ja ajan. Syksyllä ostin käytetyn Bemarin. Se on Mitsiin verrattuna järkäle, oikea juna. Jo 70000 kilometriä mittarissa, mutta kyllä se kestää. En enää voi peräytyä ja unohtaa koko matkaani. Olen puhunut siitä koko kevään kaikille jotka tunnen. On pakko lähteä. Blogissani olen hehkuttanut suunnitelmaani, sadat ovat sitä jo lukeneet.
- Let the world change you and you can change the world!
Olen katsonut moneen kertaan Moottoripyöräpäiväkirja-elokuvan ja lukenut kirjan. Myös Easy rider elokuva on syöpynyt alitajuntaan. Tämä on minun matkani ja tällaista ei voi tehdä kuin kerran elämässään. On heittäydyttävä seikkailuun.
Ladulla ei ole ketään. Kukaan ei hiihdä takanani eikä kilvoittele edessäni. Kotimatkalla autossani kuuntelen Rick Wakemania: Journey to the centre of the earth. Huima matka tuokin!
VALMISTAUTUMINEN
Koko kevät menee valmistellessa. Valmennan kahta tiimiä Tiimiakatemialla, Madetta ja Manifanttia. Treenejä on kaksi kertaa viikossa ja ne kestävät neljä tuntia. Istun siis 16 tuntia viikossa dialogiympyrässä ja yritän pitää ajatukseni kasassa. Kirjoitan muistikirjaani englanniksi että oppisin kieltä paremmin. Kielitestissä taitoni arvioitiin B2 tasoiseksi. Testin teki tuttu mies, joka oli asiakas lähikaupassani. Hänellä oli erittäin positiivinen asenne ja se vaikutti arviointiin. Välillä uskoin ja toivoin oppivani englantia paremmin. Ulkolaisten vieraiden kanssa totuus tulee kuitenkin esiin. Etsin sanoja, lauseeni loppuvat kesken ja nolottaa.
Ammattikorkean hallinnon kanssa teen töitä lujasti. Matkaan lähteminen ei ole itsestään selvyys. Opettajavaihtoon kannustetaan, sillä ulkomailla työskentely katsotaan tärkeäksi ja kansainvälisyys on yksi mittari, jolla arvioidaan oppilaitoksen toimintaan. Opettajat eivät kuitenkaan ole kovinkaan innostuneita lähtemään matkaan. Minä olen innokas. Vaihtoni olisi pitkä ja työskentelisin kahdessa eri oppilaitoksessa matkani aikana – Debrecenin ja Mondragonin yliopistojen Tiimiakatemioissa. Mutta aioin lähteä matkaan moottoripyörällä. Kaikki muut opettajat ovat aikaisemmin käyttäneet lentokonetta.
Lähtöluvan saaminen kestää kauan. Teen suunnitelmia ja Erasmus-tukihakemuksia. Poikkeuksellisen kulkuvälineen käyttäminen aiheuttaa hallinnolle harmaita hiuksia. Miten ajopäivät, ovatko ne työaikaa vai vapaa-aikaa? Mistä päivistä maksetaan päivärahaa, tuleeko kulkuneuvon käytöstä kilometrikorvausta? Teen exel-taulukoita, päiväohjelmia, lasken viime vuoden ylityötunteja ja laadin Travel-matkustusohjelmaan matkasuunnitelmia. Maaliskuun lopulla saan vihdoin luvan lähteä. Lupa hämmentää ja arveluttaa. Onko siis lähdettävä? Enää ei ole mitään oikeaa syytä olla lähtemättä!
Bemarini oli Keljonkankaalla Keski-Suomen Konepyöräseuran vuokraamassa isossa tallissa. Ajoin sen sinne viime vuoden lokakuussa, kuukauden viimeisenä sunnuntaina. Synkkä päivä. Yritin sinä aamulla käynnistää vaimoni Kawasakia, joka oli seissyt ulkona käyttämättömänä koko syksyn. Se ei lähtenyt millään käyntiin. Akku meni tyhjäksi ja kytkin kaapeleilla auton akun avuksi.
- Lukuisten starttausyritysten jälkeen bensaa on kertynyt kaasuttimiin ja ilmanputsariin ja jostain iskee pieni kipinä, joka sytyttää moottoripyörän ilmiliekkeihin. Yritän sammuttaa tulipaloa vedellä, mutta liekit vain kasvavat. Työnnän pyörän pois autokatoksesta ettei koko talo syty palamaan. Kawasaki kaatuu pihalle ja bensaa valuu tielle. Huudan poikaani avuksi, vaimoni on vieraiden kanssa kävelyttämässä koiraa. Saamme palon vihdoin sammutetuksi ja nostamme moottoripyörän keskiseisontatuelle. Se on kärsineen näköinen.
Kawasakin sijaan ajoin Bemarini Keljonkankaalle talvisäilytykseen. Moottoritie oli kuiva ja tuntui turvalliselta. Muutama kilometri ennen tallia sää kuitenkin muuttui äkisti – alkoi sataa lunta ja tienpinta jäätyi. Takarengas irtosi hetkeksi luisuun ja hiljensin vauhtia. Toinen luisu käänsi moottoripyörän 180 astetta ja menin perä edellä syvään ojaan. Makasin selälläni ja ajattelin lopettavani tämän harrastuksen tähän. Kolmas kerta toden sanoo. Tämä ei siis ollut ensimmäinen kerta.
16-vuotiaana makasin pyöräni vieressä Tourulassa. Musta jää oli suistanut minut nurin ja hätääntynyt rouvashenkilö riensi paikalle:
- Kaaduitko?
- Kyllä siltä näyttää.
20-vuotiaana löysin itseni nurin menneen pyöräni vierestä nelostieltä. Takarengas räjähti satasen vauhdissa ja laittoi Mitsini kyljelleen pientareelle. Silloinkin lopetin tämän harrastuksen ja työnsin pyörän metsään ja soitin isäni hakemaan. Saman asian edessä olin jälleen, nyt jo 53-vuotiaana. Kukaan ei pysähtynyt auttamaan tai kysymään vointiani. Sain vaivoin Bemarin nostettu pystyyn ja jatkoin äärettömän varovasti matkaani pyörätietä pitkin tallille.
Huhtikuussa oli aika vaihtaa elämän sävyä. Kevät oli jo pitkällä ja valon lisääntyminen antoi energiaa ja iloa. Ennen lähtöä olisi vielä edessä moottoripyörän huolto, navigaattorin ja käsisuojien asentaminen sekä armoton pakkaaminen.
Lopetin negatiivisen ajattelun ja pelkäämisen jotka olivat sävyttäneet vaellustani pitkän talven aikana. Arja antoi minulle erityisen vapauden ajatella ja toimia täysin omalla tavallani. Yli 25 avioliittovuoden salaisuus on ollut se, että olemme suoneet toisillemme oikeuden olla ja elää itsenä. Minäkin olen saanut olla Timo Lehtonen, sellaisena kuin olen. Ei se tarkoita, että toista ei tarvitsisi huomioida tai kuunnella. Arjan johtama vapautusliike poisti tänä keväänä velvoitteet ryhtyä puutarhatöihin, taloremonttiin tai huolehtia poikien hyvinvoinnista. Ei tarvinnut miettiä yhteistä tekemistä tai matkoja sukulaisiin. Ei tarvinnut miettiä perheen raha-asioita tai suunnitella hankintoja. Sain keskittyä vain matkalle lähtöön. Matkasta tulisi hyvä, koska vapautusliike päästi minut pikku hiljaa irti vastuusta ja huolista, otti ne omille hartioilleen kokonaan. Että kunnioitan ja arvostan pohjalaisia naisia!
Kannustusta tuli niin omalta perheeltä kuin työkavereiltakin ja tutuilta. Olisin viikkokaupalla irti näistä vanhoista ympyröistä kokemassa jotain uutta ja merkityksellistä. Kysymys oli ennen kaikkea ajasta, jota ei yleensä ole. Ei ainakaan näin paljon.
MATKAAN
Perheelleni pääsiäisestä on tullut varsin mieluinen juhla. Lampaanpaisti marinoituu Presidenttikahvissa, kukko munii pojille jotain jännää ja aikaa vietetään suvun parissa. Pääsiäisenä on paljon pyhäpäiviä ja aikaa olla. Mietin kevään aikana sopivaa hetkeä lähteä matkalleni. Halusin viettää pääsiäisen kotona, mutta aikataulu tulisi olemaan niin tiukka, että lähtöpäiväksi valikoitui pääsiäislauantai 23. huhtikuuta. Pitkänä perjantaina söimme aikaistetun juhlapäivällisen, joka olisi samalla viimeinen ateria tällä kertaa Suomen kamaralla. Jännitin kovasti saisinko nukuttua lähtöä edeltävänä yönä, mutta yllätyksekseni heräsin lauantaina varsin pirteänä ja hyvin levänneenä.
Moottoripyörän pakkaaminen oli haasteellinen toimi. Sivu-, perä- ja tankkilaukkuihin piti mahtua tällä kertaa kaikki vaatteet ja tavarat joita tarvitsin yli seitsemän viikon matkallani. Painoa kertyi paljon ja moottoripyörä tavaroineen ylitti maagisen 300 kilon rajan. Aurinko paistoi ja edeltä pelkäämästäni takatalvesta ei ollut tietoakaan.
Oli aika lähteä. Kuukausien suunnittelun ja valmistautumisen huipentuma oli edessä. Jäähyväiset vaimolle, pojille ja omalle kodille. Olin iloinen ja haikealla mielellä pukiessani ajohousut ja takin päälleni. Vielä kypärä päähän ja kankean hidas nouseminen moottoripyörän päälle. Se tuntui todellakin painavalta. Painoin starttinappia ja bokserikone lähti nöyrästi käyntiin, sekin oli valmis yhteiseen seikkailuun. Kytkin sisään, ykkönen päälle ja olin liikkeellä. Nopea vilkaisu taakseni ja vilkutus – olin irti. Lähtö oli vain pieni hetki, mutta jäähyväisiä oli eletty jo monta viikkoa. Ajatukset ja alitajunta repivät minua irti nykyisyydestä päivä päivältä ennen lähtöä. Tätä hetkeä olin elänyt moneen kertaan, ajatellut miltä se tuntuisi minusta ja Arjasta. Miltä tuntuisi ajaa ulos kotipihasta ja kiihdyttää moottoripyörä matkavauhtiin Kanavuoren ABC:n jälkeen, tulla satamaan ja ajaa laivaan. Miltä tuntuu ja mitä se merkitsee? Lähtijälle kaikki on helpompaa, niille jotka jäävät päivät jatkuvat samoissa ympyröissä ja samalla rytmillä, mutta ilman yhtä. Se voi olla vaikeampaa.
Liikenne ei ole kovinkaan vilkasta. Vauhti tuntuu hienolta ja maantien pinta vilistää jalkojen alla vain 20 sentin päässä. Tuntuu tuuli ja korviin kantautuu hiljaisen moottorin tasainen jyrinä ja ilmavirtauksen suhina. En uskalla ajaa lujaa vaan annan matkan joutua verkkaisesti omaan tahtiin. Ei ole kiire, sillä laivan lähtöselvitys alkaa vasta kello 15 ja nyt ei ole vielä puolipäiväkään. Pää on aivan tyhjä ajatuksista ja tunnen olevani irti ja omillani. Tässä on kaikki se, mitä minulla on. Mitään ei puutu, eikä mitään voi lisätäkään.
Lahden jälkeen pyörä tuntuu saavan lisää matkahaluja. Vauhti kiihtyy sataan kolmeenkymppiin ja maisemat virtaavat lujaa ympärilläni. Ajo tuntuu tukevalta eikä voimakas vastatuuli tartu kulkijaan. Mäntsälässä tankkaan, mutta ruoka ei maistu vieläkään. Päätän syödä laivalla. Navigaattori ohjaa suoraa Sompasaaren satamaan, jossa laiva odottaa ainoastaan minua….
Mietin kuinka saisin aikani kulumaan satamassa ennen laivan lähtöä. Ostin huolto-asemalta eväsleipiä ja vettä, joita voisin nauttia ennen alukseen pääsemistä. Konttorin edessä tapasin mukavan noin 50 vuotiaan Harrikka-kuskin, joka oli lähdössä myöskin Saksaan. Hän meni ostamaan lippuja ja ryntäsi pian täyttä päätä takaisin huutaen:
- laiva lähtee klo 15!
Minut kirjattiin sisään klo 14.52 ja kaveri 14.55. Tyttö luukulla puhui puhelimeen:
- Täällä olisi nyt se moottoripyörä, jota on odotettu.
Kun pääsimme laivaan, luukut suljettiin välittömästi ja laiva lähti. Yleensä lähtöselvitys suljetaan tuntia ennen laivan lähtöä, tällä kertaa niin ei tehty. Taas oli yksi aihe olla onnellinen. Laivaan viime tingassa, mutta kuitenkin ajoissa.
KESKUSTELUJA KAPTEENIN KANSSA – ZEN JA MOOTTORIPYÖRÄN KUNNOSSAPITO
Laivalla on mahtava buffet-pöytä ja sitä herkuttelen hyvässä seurassa, joka koostuu yhdestä Harley-Davidson bikeristä ja kolmesta rekkakuskista matkalla Saksan eteläosiin. Kun palaan hyttiini löydän Captain Finlandin lukemassa Robert M. Pirsigin kirjaa Zen ja moottoripyörän kunnossapito.
– En oikein tiedä, onko tuo sinulle sopivaa luettavaa. Teksti menee korkealla ja kovaa.
Captain katsoo minua hieman loukkaantuneen näköisenä.
– Ehkä et ole oikea ihminen arvioimaan kirjoja, jotka sopivat minunlaiselleni.
Näen, että hän on kaivellut muutenkin sivulaukkujen sisältöjä. Muistikirjaani on piirretty kummallisia kuvioita ja myös Keijo Virtasen kirja Etelän teillä on viskattu nurkkaan. Karhu jatkaa puhettaan:
- Luulet pystyväsi kirjoittamaan kirjan matkastasi yksin Lonely rider – fiiliksellä ilman elävää ja värikästä dialogia. Voin vain kuvitella, millainen kirjan alku tulee olemaan: typerää itsesääliä ja tarinaa siitä, kuinka voitat sankarillisesti pelkosi lähteä, ja lähdettyäsi tunnet olevasi irti ja vapaa. Kuvittelet olevasi joku Easy Rider sankari ja haikailet Ernesto Che Guevaran perään. Kirjoitat hänen tapaansa moottoripyöräpäiväkirjaa.
En halua haastaa riitaa. Matkaan on kuitenkin päästy varsin mukavissa merkeissä, enkä halua tehdä sitä jatkossakaan yksin. Kysyn kiinnostuneena kirjaa edelleen kädessään pitävältä karhulta:
- Mitä merkittävää olet löytänyt tuosta Pirsigin kirjasta? Olen lukenut siitä vasta 80 ensimmäistä sivua.
CF innostuu kysymyksestäni ja vetää syvään henkeä:
- Kun mietin sinun lähestymiskulmaa tähän matkaan ja tapaasi kertoa siitä havaitsen muutamia kehityskohteita”, karhu aloittaa asiantuntevasti. Tiedätkö että Pirsig jakaa moottoripyöräilystä kertovat kirjat kahteen tyylilajiin – toinen mukailee romanttista katsomusta ja toinen näkemys avautuu klassisen näkökulman kautta.
- Ja tuo tarkoittaa että….
Klassinen näkemys noudattaa järkeä ja lakeja, ja se on eurooppalaisessa kulttuurissa ennen kaikkea miehinen näkemys. Lika, rasva ja huollossa tarvittava sisäisen muodon hallinta tekevät sen romanttisessa mielessä niin luotaantyöntäväksi, että naiset kiertävät sen kaukaa.
- Ja mitä tuo romanttinen katsomus sitten tarkoittaa?
Kirjan mukaan se on ennen kaikkea innostunut, mielikuvituksellinen, luova ja vaistonvarainen. Pohjoiseurooppalaisissa kulttuureissa tuo liitetään yleensä naisellisuuteen.
Minua alkaa kismittää Captainin tiukka analyysi tyylistäni kirjoittaa. Hänhän pitää sitä akkamaisena! Ihan kuin en ymmärtäisi mitään moottoripyörien tekniikasta, korjaamisesta ja huollosta saatika niiden ajamisen taidosta. Kokemusta on kertynyt jo vuodesta 1972 ja kilometreinä se tarkoittaa lähes 200 000.
Karhu ei anna aikaa ajatella, vaan alkaa analysoida myös käyttäytymistäni:
- Ihmettelen sitä, että kun lähdit kotipihasta et edes halannut saatikka suudellut vaimoasi, et sulkenut poikiasi halaukseen etkä lausunut kauniita sanoja. Mulkaisit vain pikaisesti heidän suuntaansa ja lähdit. On tuo sitten jotenkin sankarillista? Luulin että rakastat heitä.
En osaa tuohon vastata. Ehkä hyvästini mukailivat klassista tyyliä, olivat hyvinkin miesmäiset. Yritän vastata Kapteenin haasteeseen:
– Haikailet kirjoituksiini enemmän klassista tyyliä, jämäkkyyttä ja yksityiskohtaisempaa kuvailevuutta. Tuo on minusta ihan ok. Mutta miksi et sitten hyväksy hyvästeissä samaa suoraviivaisuutta, koruttomuutta ja jopa epätunteellisuutta?
Kapteeni on hetken hiljaa ja tuntuu asettelevan huolella sanojaan:
- En haluaisi kiistellä näistä asioista. Ajattelin vain, että sinulle voi vielä tulla matkan aikana kotiväki mieleen ja iskeä ikävä. Silloin on myöhäistä sanoa tai tehdä mitään. Ei millään pahalla, mutta voisit kyllä hieman muuttaa näkökulmiasi tämän kirjan suhteen. Ihan vain minun mielikseni.
Punnitsen CF:n sanoja tarkkaan. Hän on kieltämättä oikeassa. Kirjan alku on aika monotonista kerrontaa. Tarvitsen ehdottomasti tekstiin dialogiamaisuutta ja puhuttua tekstiä.
- En voi väittää sinun olevan kokonaan väärässä. Mielipiteissäsi on paljonkin järkeä.
Kapteeni katsoo minua tyytyväisenä. Sanoma on mennyt perille ja hän uskoo tyylini muuttuvan seuraavilla sivuilla.
- No voisit kyllä ottaa oppia tuon Keijo Virtasen kirjoista. Hänen kerrontansa on elävää ja täynnä hienoa yksityiskohtaista kuvausta maisemista, tapahtumista ja ihmisistä. Sinähän tunnet miehen, vai mitä?
CF osuu taas herkkään paikkaan. Keijo on kirjoittanut ainakin neljä upeaa kirjaa moottoripyörämatkoistaan. Ja tunnenhan minä toki miehen. MZ-harrastaja täydellä sydämellään.
- Olet jälleen oikeassa, ja olen erittäin tyytyväinen että olen saanut juuri sinut matkakumppanikseni. Kai tiedät että nimesi tulee Easy Rider elokuvan Captain Amerikasta?
- Kyllä toki sen tiedän. Et vaan ole tutustunut elokuvan käsikirjoitukseen riittävällä tarkkuudella. Captain Amerika on sen toisen kaverin Harley Davidsonin nimi. Mutta ei se haittaa, Captain Finland on oikein sopiva nimi minunlaiselleni matkakarhulle.
Lopulta Kapteeni kääntää kylkeä ja pian hytin täyttää voimakas kuorsaus.Teen vielä ennen nukkumaan menoa ”kotitehtävän: Richard Bach on kirjoittanut kirjan Seuraa minua – elämänohjeita Sinulle Lokki Joonatanin tekijältä.
Hän antaa alkusanoinaan kirjalleen käyttöohjeen: Ajattele jotain kysymystä, sulje silmäsi, avaa kirja umpimähkään ja valitse joko vasen tai oikea puoli. Mieleeni nousee hyvin ajankohtainen kysymys, johon haluan heti vastauksen : Miksi teen tämän matkan? Avaan sivun arvaamattomalta paikalta ja luen.
- Yksilö on aina poikkeus. Kaikki eivät voi, mutta kuka tahansa voi. On helppo elää tapojen ja odotusten mukaisesti. Kun ryhtyy elämään vastoin odotuksia elämän hauskuus alkaa.
Olen hämmästynyt. Näinhän se on minun kohdallani. Laitan korvatulpat korviini ja painun nukkumaan minäkin.
